Rakkaus.

Kuten otsikkoni jo sen iloisesti ilmaisee, tämän blogipostauksen aiheena on rakkaus. Rakkaus on itsessään jo niin suuri ja laaja, sekä monella tavalla tulkittava ja tunnettava asia että sitä on hauska käsitellä.

Se miten olen tullut havainneeksi miten rakkaus nykyään yleisesti käsitetään ja puhutaan on seurustelusuhde rakkaus, tai sitten vanhempien välinen rakkaus. Puhutaanko ystävien välisestä rakkaudesta niin suuresti, onko rakkaus asioihin niin hyväksyttyä? Voivatko ystävät olla yhtä rakkaita, ja rakkaus ystävienkin välillä yhtä suurta ja mahtavaa kuin esim. perheen tai seurustelukumppanirakkauden?

Itse näen rakkautta vain erilaisena ja miten sen kokee, seurustelussa rakkaus on erilailla omistautumista ja itsensä jakamista.  Perheessä ehkäpä siihen on kasvanut luottamukseen ja rakkauteen kuinka tuntenut itsensä kasvatetuksi ja siitä että joku on sinuun ollut sitoutuneena, mutta siinä ei silti vältämättä ole ystävyyttä vanhempien kanssa vaikka vanhemmistaan pitäisikin.

Se että näkee jotkut ihmiset ja osaa arvostaa ja pitää jotain asioita tärkeämpinä vaatii sitä että näkee ne myös kauempaa ja etäisyydellä, kumminkaan ystävyys ei siitä kärsi vaan etäisyys ei häiritse ja osaa arvostaa yhteistä aikaa enemmän ja tärkeänä.

Kuten seurustelusuhteessa, kun näkee paljon toista niin voi alkaa pitää itse tiedostamatta itsestäänselvyytenä. Jos on yhteisiä menoja, asioita ja menoja ja tekemisiä päivisin ja näkee vaikkapa iltaisin niin on enemmän puhuttavaa ja taas aika on enemmän arvostettua ja ehkäpä rakastaminen on helpompaa.

Olen myös miettinyt sisaruksia, useasti sisarukset rakastavat toisiaan myöskin tiedostamatta, ehkä syynä on se että heidän oletetaan rakastavan, ovat sisaruksia, heistä on pidetty huolta ja he ovat kasvaneet samassa ympäristössä, pidetään siis toisistamme huolta. 

Ystäviä saadaan lähes koko elämän ajan, otetaan ihmisiä jotka ovat mielenkiintoisia ja samoista asioista, jotkut ystävät jäävät myös samasta syystä pois koska kasvaa erilliset kiinnostukset ja ajatukset ja ei enään tunne samaa yhteyttä. Mutta voiko ystävää rakastaa ja voiko siihen kasvaa samanlainen suhde kuin perheeseen, vai aidompikin? Kun sidoksena ei ole perhesiteet ja "pakko" vaan kiinnostukset, ja ehkäpä yhdessä kasvaminen ja tunteminen, jakaminen sekä antaminen. 

Rakkautta voi katsella ja kertoa, sitä voi tuntea ja laulaa. Sitä ei voi vangita, mutta voiko ihminen silti rakastaa myös niitä ihmisiä mitä se ei tunne, luoda tunnesidoksia ihmisiin ja kuvitella heille tarinan. Meidän on helppo pilkata ihmisiä telkkarissa, tai tuntemattomia örrimöykkyjä, mutta heilläkin rakkaus on ollut jonkinlaisessa roolissa, joko liikana, tai liian vähyytenä tai ihmismielen kierouttamana. Se on myös halu kasvaa ja ymmärtää.

Rakkautta myös osoitetaan myös pitämällä jonkun musiikista, jalkapallojoukkueesta, niin että räyhätään ja huudetaan sen puolesta viimeiseen asti ja puolustetaan sitä kumminkaan välittämättä muista, tai että se olisi oikein heille välittää asiasta mistä he pitävät.

Ihmiset välittävät muusikon musiikista mutta tallovat hänet allensa repiessään vaatteita tämän yltä, onko tämä kunnianosoitus, entä jos häntä oltaisiin ajateltu ihmisenä ja kunnioitettu ihmisenä kuten sinuakin.

Tai se että hakkaat ja räyhäät vastakkaisen jääkiekko_joukkuuen_  kannattajia koska omasin parempi. Eikö pitäisi hyvässä hengessä kannustaa omaansa? Koska eihän sitä mikä sinulla on olisi ilman sitä toista. Niin miksei voida välittää myös siitä toisesta ja kunnioittaa sitäkin samalla tavalla.

Mutta jokaisella ihmisellä on omat makunsa ja tunteensa, siksi ei voikaan sanoa että on olemassa oikeaa rakkautta, tai että olisi oikein myöskään arvostella sitä, mutta pitäisi sillä olla omanlaisensa oppimisensa ja rajansa, mutta kaikki pohjustuu rakkauteen joten miten voi vangita asiaa jolla ei ole rajoja? Rakkaus on luopumista, oppimista, antamista, jakamista, ymmärtämistä, kehittymistä, elämää. Samanlailla kuin koko maailma on päätön, ja koska asiat kehittyvät niitä on vaikea vangita tai oppia hallitsemaan. 

Rakkaus tarvitsee kukoistakseen muita, koska ihminen on vain sellainen. Puu kaatuu yksin metsässä ilman että sitä kuulee, mutta ihmisen sen nähdessään ja tuntiessaan ja kertoessaan eteenpäin voi sen muukin kokea. 

Se että rakastan sitä ihmistä niin paljon mitä voi rakastaa, olisinko oppinut rakastamaan ilman muita, olisinko oppinut rakkautta niin paljon? Olisiko hän oppinut tukemaan ja olemaan jos emme olisi oppineet toisiltamme ja muilta.

Viime postauksestani on hetki, syystä jos toisesta, haluan kirjoittaa inspiroituna ja hyvästä aiheesta.

Jatkan myöskin aiheesta todennäköisesti myöhemmin.